Tiina Krusberg, IBD Cycling

Tammikuun puolessa välissä tuli viesti, jossa oli haussa luistelija haastekisan luisteluosuudelle. Ennen kuin ehdin sen enempää miettiä, huomasin sanoneeni ”no jos ei muita..” ja pari päivää myöhemmin minut oli rekrytoitu luistelemaan 30km matka Seinäjoella. Luistelu sinänsä ei ollut missään vaiheessa kynnys itselle. Olenhan elänyt ja kasvanut luistimet jalassa pienestä lähtien keskimäärin 6 päivää viikossa. Oikeastaan rehellisesti en osannut edes kauhistella 30km matkaa, vaikka tiesin, että oma luistelu-ura paria 10min kuntotestiä lukuunottamatta, ei ikinä ole sisältänyt 5 minuuttia pidempää yhtäsoittoista matkantekoa.

Kilometrejä jäällä oli kuitenkin uran aikana kertynyt. Paljon. 1,5 viikon varoitusajalla en edes viitsinyt harkita testaavani muita, kuin omia tuttuja taitoluistimia, vaikka tiesin antavani reippaasti tasoitusta muille lyhyillä muodostelmaluisteluterillä. Tarpeeksi outoa ja uutta tulisi olemaan jo se, että joutuisin pitämään luistellessa kypärää, joskin toki hyvästä syystä. Lauantaina aamulla lähdin hämmentyneen rauhallisin fiiliksin junalla kohti Seinäjokea. Säätiedotus oli luvannut n. -10 asteen pakkasta ja hiukan hirvitti miten nopeasti varpaista tunto tulee katoamaan luistelun aikana. Junamatkalle varatut eväät onnistuin heittämään levälleen junan lattialle ja kaiken lisäksi juna tulisin saapumaan Seinäjoelle n.45min myöhässä, joten tankkaus huonon aamupalan jälkeen jäi väliin yhtä säälittävää energiapatukkaa lukuunottamatta. Lopulta oli aika siirtyä jäälle. Porukka oli varoitellut, että jää on sitten liukas. Itselle tuo sopi täydellisesti. Sellaiseen olen tottunu.

Ihan huikean hyvä jää ja lämmittelykierroksia muutaman otettuani ajattelin, että tämähän saattaa olla oikeasti kivaa. Startin jälkeen sain todeta olevani pahasti väärässä. Tiesin, että tulen menemään hitaampien mukana ja oletin, että ainakin muutamista saisin peesiapua. Olin väärässä. Jää tuntui hyvältä, luistelu oli kivaa, mutta porukka sujahti heittämällä ohi ihan kevyilläkin potkuilla, vaikka tiesin, että itsellä kyllä pakarassa ja tekniikassa riittäisi kapasiteettia vaikka muille jakaa. Mutta jos ei liiku, niin ei liiku. 10 kierroksen kohdalla aloin (kirjaimellisesti kuolata pitkien terien perään). 20 kierroksen kohdalla kaipasin mahdollisuutta mennä edes välillä takaperin. 25 kierroksen kohdalla lähti tunto varpaista kylmän vuoksi. Ohimennessään moni huuteli tsemppejä ja juteltiin muutamia sanasiakin muiden haastejengiläisten kanssa. Yllättävin piristys oli jään reunalta kuuluva tsemppihuuto nimellä jossain kohtaa matkantekoa.

Yksi IBDn naiskuskeista, jonka en edes tiennyt olevan paikalla, oli laskemassa kierroksia, ennen omaa luisteluvuoroaan. Loppupuolisko oli henkistä taistelua. Ei rankkuuden vuoksi, vaan sen, kuinka paljon ärsytti, kun muut pääsivät helposti ohi. Tai ehkä eniten oikeastaan ärsytti oma tyhmyys, että olin lähtenyt taitoluistimilla reissuun. Toisaalta myös nauratti. Olihan koko touhuun ryhtyminen taas sen verran älytöntä. Tyhmä mikä tyhmä. Tiesin myös, että nämä fiilikset kuuluvat asiaan hiukan sekopäisissä haasteissa. Hetkiä, jolloin tietää ainakin elävänsä.

Peesiapua ei tullut missään vaiheessa paria sekunnin hetkeä lukuunottamatta. Päätin keskittyä vain omaan luisteluun ja siihen, että etsin parhaan jään, jotta liuku pysyisi edes jonkin verran kohtuullisena. Missään vaiheessa ei kropassa tuntunut varsinaisesti lihaksiston osilta rankalta. Ei hapottanut, eivätkä jalat painaneet. Energiat kuitenkin olivat lopussa tankkauksen totaalisen puutteen vuoksi. Sykkeet kaiken lisäksi huitelivat korkealla jatkuvasti, keskisykkeen ollessa jopa 180. Omalla anaerobisella kynnyksellä 1h35min tuntui. Ei pahalta, mutta vain siltä, ettei energiaa löytynyt enää mistään.

Viimeiset 10 kierrosta naama oli niin jäässä, ettei edes tyhmien vitsien murjaisu yksinäiselle kierroslaskijalleni ohimennessä onnistunut. Vikat 5 kierrosta tein matkaa yksin. Olin ajatellut tekeväni jonkun komean maalintulon, mutta maaliviivan ylittäessä tajusin, ettei edes jarrutus tuntunut turvalliselta, kun nilkasta alaspäin oli tunto kadonnut. 1h30min tavoite jäi viiden minuutin päähän. Toisaalta ilman konkreettista peesiapua aika oli jopa parempi, kuin odotin. Kaikessa kauheudessaan ihan huikea kokemus. Yhtäaikaa fiilis ”ei enää ikinä koskaan” ja samalla jo pohtii, millos uudestaan. Se on ainakin varmaa, että tulen ottamaan revanssin tästä lajista pitkillä terillä. Pakkohan se on selvittää, kuinka paljon sitä tasoitusta ihan oikeasti tuli annettua.”